Pelkkää harmaat ympäril, mihin värit on hävinny?

Tää koko maailma tuntuu niin synkältä. Mä koitan keksiä keinoja piristää itseäni, mut ei tunnu tapahtuvan tulosta.

Eilen itkin yökölle pahaa oloa ja myönsin, että itsemurha-ajatuksia on käyny päässä. Yökkö kerto, että on joutunut kokemaan läheltä nuoren ihmisen itsemurhan ja että sellaista helvettiä ei toivo kenellekkään. Se pisti miettimään. Mä tahdon ainaki yrittää. Ehkä vähän itsenikin takia, mutta suurimmaksi osaksi ystävien takia.

Välit isän kanssa on huonot. Tai siis niitä ei oo ollenkaan. Perjantaina ku puhuttiin puhelimessa, niin se alko raivota mulle ja löi luurit. Sen jälkeen sitä ei oo kiinnostanu vastata mulle.

Nyt oon torstai-aamuun asti kotilomilla ja sit meen yheks yöks takas osastolle. Sit taas viikonlopuks lomille.

Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii.

Mul on niin paha olla. Eikä voi ottaa ees Ketipinoria, koska muuten mä en saa nukuttua. Mä haluaisin purkaa tän kaiken pahan olon illalla viiltämällä, mut en voi tehdä niinkään, koska muuten mä lennän täält osastolta ulos.
Mul hajoo pää !

Anna mun mennä, anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa.

Eilen oli hoitokokous. Mä siirryin 2. vastuutasolle, eli nyt tiukentu tavallaan säännöt, koska jos myöhästyn esim. aamukokouksesta niin saan huomautuksen siitä. Kolmesta huomautuksesta putoaa 1. vastuutasolle, jossa ei ole kotilomia ja ulkoilut tunnin kerrallaan.
Mä sain myös yhden yöloman lisää.

Mulla piti olla tänään DKT-taitovalmennus -ryhmän haastattelu, mut mä pistin eilen niin paljon hanttiin, että se peruttiin. Hoitajat oli vaan päättäny kysymättä multa mitään, et voisin alottaa sen, vaikka mä oon käyny DKT: a jo vuoden verran aiemmin. Enkä hyötyny siitä.

Lääkkeistä sen verran, että mulla aloitettiin Propral 10mg (1-3 tbl tarvittaessa/pv) käsien tärinään ja paniikkioireisiin. Lääkäri ehdotti myös Risperdalin aloitusta, mutta mä en uskalla aloittaa sitä painon nousun mahdollisuuden takia. Sit huomenna alkaa Ventolinen vetäminen, koska mulla epäillään astmaa. Sithän mulla menee vielä Abilify 30mg ja Ketipinor 25mg 1-2 tbl tarvittaessa. Tuntuu siltä et kohta mä oon tätä menoo niin lääkkeissä, et enää mua ei oo. Et oisin ihan joku toinen. Toisaalta sitä mä haluanki, olla joku muu, mut se ajatus pelottaa.

Huomenna iltalomille ja torstaina yölomalle, perjantaina laivalle ja sunnuntaina takas osastolle. Ehkä tää viikko tästä menee nopeesti, niin sit on lusittu jo 5 viikkoa muistaakseni. Ja sen jälkeen 4 edessä.

Kotikäynti ja muita kuulumisia

Tänään käytiin tän kuntoutusosaston hoitajan ja opiskelijan kanssa mun luona kotikäynnillä. Mua jännitti ihan hirveesti, et mitä ne ajattelee mun kodista, tiskeistä tiskialtaassa ja tuleeko kiusallisia hiljaisuuksia. Se jännittäminen oli ihan turhaa ! Jos ottaa olosuhteet huomioon, et oon kahden mulle aika vieraan ihmisen kanssa mun luona ja siihen yhteensä yli tunnin bussimatka edestakas niin voi sanoo et mul oli ihan kivaaki niiden seurassa :)
Mul on kuulemma silmää sisustamisessa ja koti oli heidän mielestä siisti.

Mä oon alkanu pikkuhiljaa sopeutua jotenki tänne osastolle. Vielä on vähän vaikeuksia, mut kyllä tää tästä. Tällä viikolla mä alotin käymään nuorten aikuisten toimintaterapiaryhmässä. Mä en jotenki jaksais käydä siellä, mut pakko sopeutua siihenki.

Viime viikon keskiviikkona mä kävin Virossa kaverin, isäpuolen ja hänen kaverin kanssa. Matka ei mennyt ihan odotetusti. Mun isäpuoli veti sit sellaset kännit et ei osannu käyttäytyä ja katos kesken matkan. Mut kaverin kanssa oli kivaa. Käytiin SuperAlkossa ja Rimi -hypermarketissa. Mukaan viinojen ja röökien lisäks tarttu hiusvärejä, suklaata ja naamanpuhdistusaine. Oi ne Viron halvat tuotteet <3

Olo on viime aikoina ollut ihan ookoo. Jotkut ikävät lapsuusmuistot on pyöriny mielessä ja hetken pelkäsin jo et oon sekoamassa, kun kaks kaveria peru näkemisen. Siinä mä sit ajattelin et ne vihaa mua ja niil on joku salaliitto mua vastaan, mut juttelin hoitajan kanssa ja sain järkevät ajatukset takaisin päähän. Tuskin niillä siis mitään salaliittoa on.

Sing me to sleep

Viime öinä ei oo tullu nukuttua. Ei vaan tuu uni oikeen millään ja sit kun se tulee, niin yökkö ramppaa huoneessa kolme kertaa yön aikana.

Täällä ei tehdä mitään muuta ku kotitöitä ja syödään. Mä en jaksais millään. Mä oon päättäny laihtua tän osastojakson aikana niin paljon kuin mahdollista. Pienet ruoka-annokset ja niin paljon kävelyä kuin mahdollista.

Mä haluan kotiin ku tuntuu et mä en tuu hyötyy tästä osastosta mitenkään. Mä yritän ajatella positiivisesti ja kaverit koittaa tsempata, mut ei sekään auta.

Äsken röökillä itsetuhoiset ajatukset valtasi pään. Siks ehkä tulinki kirjottaa tätä postausta, et saisin ajatukset muualle. Mä en voi ottaa vielä Ketipinoriakaan, koska se väsyttää mua ja mä en pysyis muuten hereillä. Täällä on siis päivällä nukkuminen kiellettyä.

Anteeks jos kuulostan valittavalta teiniltä...

Kuntoutusosastolla

Täällä sitä sit ollaan...
Mä tulin tänne aamulla 8.30 ja oon nyt jo halukas lähtee kotiin. Mä en jaksa olla täällä, kun tuntuu et koko paikka on täynnä sääntöjä ja mua painostetaan liikkumaan ryhmässä muiden kanssa. Ei siinä liikkumisessa mitään, mut mä en oo pystyny koulussakaan osallistumaan muiden kanssa samalle liikuntatunnille, niin oon käyny yksin tekemässä lenkkejä.

Tänäänki sanoin hoitajalle, että "mä tuun sit viimeistään ysiks, ehkä jopa seiskalta takas" johon sain vastaukseks "meillä on tapana että paluuaika ilmoitetaan tunnin tarkkuudella". Se sano sen sillee vihasesti.

Mä oon koko päivän pidätelly itkua, joten tyynyliina kastuu varmaan ens yönä.

Ei kestä olla yhdessä, ei kestä olla erossa.

Eilen oli osastopalaveri. Mä meinasin saada paniikkikohtauksen, kun kierreltiin hoitajan kanssa osastoa. Onneks se ei huomannu mitään. Teki mieli juosta karkuun jo ennen palaverin alkua, mut polihoitaja sai mut jäämään.
Tiistaina sit tarttis sinne lähtee lusii pariks kuukaudeks. Ja joo mä oon ehkä kiittämätön paska, kun en osaa olla kiitollinen paikasta kuntoutusosastolla, mut mua oikeesti PELOTTAA. Mä en oikeen tiedä et mikä, mut näin se vaan on.

Mä onnistun tuhoamaan kaiken.
Mä menetin viime viikolla ystävän. En ehkä hyvän sellaisen, mut tärkeän. Ja rakkaan kanssa meni poikki. Must tuntuu et kohta ei oo taas mitään jäljellä.

Mä en tuu selviämään.
Mun täytyy kuolla.

Syysmasennus

Se sit alko taas. Ei jaksais kokata ja syödä, mut mä tiedän et on pakko ainaki syödä, koska sit se menee vaan vaikeemmaks. Ei jaksais käydä vessassa ja suihkussa. Ei jaksais muuta ku nukkua. Tänään oli pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja siivota vähän. Täällä ei mahtunu liikkumaan kunnolla, eikä puhtaita astioita ja aterimiakaan löytyny. Mä keräsin roskat ja pullot/tölkit, likaset vaatteet pyykkikoriin ja täytin tiskikoneen ja mä oon nyt jo loppu, vaikka oon nukkunu 15h.

Alkuvuoden oireet alkaa taas palata pikkuhiljaa.

Vastaan kävelee kaks nauravaa ihmistä... "Ne nauraa mulle". "Kaikki täällä vihaa mua, ne aikoo tehä mulle jotain". 

Siivet lyöty poikki, lintunen tippuu. Surenu niin paljon, et tottunut itkuun.

Kestihän sitä hyvää oloa pari viikkoa. Tänään tuli romahdus.

TRIGGER WARNING !!

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

Mä sain ahdistuskohtauksen. Raavin käsiä, etin fimoleikkuria et oisin viiltäny ja kuristin itteäni kurkusta. Mä vaan makasin lattialla ja itkin. Sit se muuttu melkeen paniikkikohtaukseks.

No mä en löytäny sitä leikkuria ja soitin sit jälkihuoltajalle, että mä sekoan. Se lähti heti tulee autolla mun luo ja mentiin ulos kävelee. Helpotti aika paljon. Mut tuntuu hirveeltä, et mä tiedän sortuvani vielä terään joku päivä ja kaikki 500 viiltämätöntä päivää on sit menny hukkaan.

Mä täytin 20 tiistaina, enkä ois uskonu et oon hengissä vielä. Mä mietin jo 11-vuotiaana ekan kerran itsemurhaa. Silloin mä ajattelin et en tuu täyttää 12 vuotta ja 15-vuotiaana ajattelin et en tuu elää kauaa enkä osannu kuvitellakkaan et mä kokisin täysi-ikäistymisen, saati sit kakskymppiset.

Tässä mä kuitenki olen valitettavasti.

Kun aamulla herään, mä tuntee voin sen. Tää on kaunis päivä, mä oon onnellinen.

Mun kaverin hyvä ystävä kuoli, joten päätin piristää tätä mun kaveria brunssilla.

Eilen tuli juotua kohtuudella.

<3

Nyt on hyvä olo ollu maanantaista asti, kun paras ystävä tuli mun luo "asumaan" perjantaihin asti. Ollaan käyty shoppailemassa, tehty hyvää ruokaa, puhuttu kaikesta maan ja taivaan välillä ja nautittu toistemme seurasta. Mä en oo saanu ainuttakaan ahdistuskohtausta sunnuntain jälkeen ja oon osannu nauttia elämästä. Mä en haluais, että hän lähtee.

Oli tilillä nolla tai tonni, meis on kaikissa kahlittu onni.

Ehkä tästä mennään vielä parempaan päin. Illat on vaan niin helvetin yksinäisiä ja vaikeita. Viime yönäki mä itkin hiljaa makkarissa omaa vartaloani samaan aikaan kun kaveri nukkuu olkkarin sohvalla. Tekis mieli vaan nukkua päivät pitkät, mutta kun sekään ei oo kauheen viisas vaihtoehto. Tuntuu pahalta, kun jälkihuoltaja jää nyt neljäksi viikoksi lomalle ja vielä ois tasan kuukausi seuraavaan polikäyntiin. Päiväosastoki on suljettu heinäkuun niin en tiedä oikeen mihin soittaa, jos mä haluan puhua pahasta olosta. Kriisipuhelimeen en pysty vaan soittaa. Ja joo onhan sil jälkihuoltajalla sijainen, mutta musta tuntuu et sillä on pikkasen eri käsitys mun olosta ku jälkihuoltajalla, joten antaa hänen nyt sit edelleen uskoa et mulla menee ihan hyvin.

Mä en edes tiedä miks tein tällasen turhan postauksen. Kai mun oli vaan pakko kirjottaa noi asiat, kun en oo uskaltanu niitä ääneen jälkihuoltajalle sanoa. Ja toisaalta mulla ei oo myöskään parempaa tekemistä.

Juhannus meni ihan hyvin. Mä olin eilen vanhassa lastiksessa koko päivän. Syötiin hyvää ruokaa (jälkkäriä en uskaltanu ottaa) ja käytiin veneilemässä merellä. Mä oisin voinu itkee onnestaki melkeen, kun sain viettää aikaa mun toisen perheen kanssa <3. Kaikki meni muuten hyvin mut syödessä iski ahdistus. Mua kannustettiin hakemaan lisää ruokaa ja hakemaan jälkkäriä ja koska tekosyy "mä oon ihan täynnä" ei menny läpi, niin oli pakko valita haetko kakkua vai lisää ruokaa, ettei jälkihuoltaja epäile mitään. Päädyin sit pieneen lisäannokseen pääruokaa.
Mä aion laihtua vielä 22kg !

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Mä en uskalla ehdottaa enää kellekkään näkemistä, koska mä saan lähes jokaiselta vastaukseks "ei jaksa", "ei ehdi" jne. Joihinki mä luotan, kun ne sanoo olevansa töissä tai jalka paskana. Mut sit on näitä ku olettaa mun ehtivän ja jaksavan auttaa heitä kun tupakat on loppu. Ja kun mä kysyn kahville niin ei kerkee, ei jaksa.. Lahjomisesta on tullu mulle tapa. Kun kukaan ei jaksa lähtee mihinkään, niin kun mä päätän ostaa niille jotain, niin johan tulee liikettä kinttuihin.
Mä en vaan yksinkertasesti jaksa enkä uskalla enää kysyä keneltäkään, että "nähdäänkö?" kun kuitenki saan kielteisen vastauksen. Mä tiedän et oon kohta ihan yksin, mut hei ei se mitään. Sitä mä salaa toivonki.

Katse eteen ja suupielet ylös päin...

jos vaan vois...

Yks yö mä heräsin niin hirveeseen ja ahdistavaan painajaiseen, että meinasin tarttua fimoleikkuriin. Mä olin viiltäny pikkusiskon ranteen auki siinä unessa.
Edellisyönä unessa mä pahoinpitelin toisen siskon.
Mä en halua olla paha, joten miks mun tarvii nähdä tällasia unia ? Ja ne tuntuu vielä niin todellisilta, että mulla menee pitkä aika tajuta sen unen epätodellisuus.

Eilisen hoitokokouksen jälkeen kandi kirjoitti musta tälleen:

"Orientoitunut aikaan, paikkaan ja itseensä. Puhe on vähäistä, mutta sisältö jäsenneltyä ja asiallista. Potilas ei ota juurikaan kontaktia. Sulkeutuneen oloisen kuvan antaa itsestään."

Et olin mä vissiin oikeest aika paniikissa siellä hoitokokouksessa. Koko kroppa tärisi ja mä lähin itkien kesken kaiken pois. Viisi ihmistä mun lisäksi siellä oli liikaa mulle. Päähän tuli taas ne ajatukset, kun istuin käytävän sohvalla, että "siellä ne puhuu paskaa susta, mee kuuntelee oven eteen". Kyl mä sain sit itteni taas takas järkevämpiin ajatuksiin.

Tänään oli viimeinen hoitopäivä. Mulla oli lopuks lyhyt omahoitajakeskustelu ja mä kirjoitin tän tyylisen kirjeen omahoitajalle:

"*******lle

Kiitos, että oot jaksanu auttaa mua.
Vaikka sä teetki työtäs, niin silti mä arvostan sitä paljon.
Mä en helposti luota ihmisiin, mut suhun mä oon näiden kolmen
viikon aikana oppinu luottamaan.
Sä oot yks niistä harvoista hoitajista, jotka ei tuu naama happamana töihin.

Kiitos ! Ihanaa kesää !"

Sit pääs taas itku keskustelun päätteeks. Mä en saa itkeä !
Pelottaa, et miten mä pärjään, kun tuntuu että mä en pärjää mitenkään.
BDI-testistä tuli osaston alussa 33p ja nyt tänään 30p. Et eipä tilanne paljoo oo muuttunu. Jos puhutaan totta, niin mä oon ihan loppu.

Omahoitaja ehdotti kuntoutusosastoa pariks kuukaudeks mulle. Toisaalta vois sinne mennä ku en nyt päässy mihinkään kouluunkaan. Mut pelottaa ajatuski siitä, että täytyy nyt sit kattoo...

Mikä saa mut iloiseksi ? :)

Se tunne, kun jaksat vihdoin tehdä ruokaa.

Ystävien seura.

Shoppailu.

Mun gerbiili.

Äidin kissa...

ja koira.

Kauniit maisemat.

Lenkkeily.

Nää asiat ja moni muu saa mut hymyilemään.

Väsymystä ilmassa

Hoitajat tuli sanomaan mulle, et en sais nukkuu et tarttis pysyä hereillä. Sit omahoitaja kyseli et miks mä nukun tääl nii paljon ja arvas et kyse on ahdistuksesta väsymyksen lisäks. Ahdistaa ku pitäis mennä vanhaan lastikseen syömään muiden nuorien sekaan. Mitäköhä neki ajattelee ku jälkihuollettava ramppaa joka viikko siellä syömässä ?
Sit ku tää nukkuminen öisin on hankalaa... Mä oon niin väsyny !
No lääkäri tuli sit viel sanoo et haluaa jutella. Mä säikähdin jo et se heittää mut ulos täältä osastolta ton nukkumisen takia, mut se sanoki et epäilee mulla kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se epäili sitä jo 2014 syksyllä, mut sit ku mun tk-lääkäri katto sydänfilmiä, nii se oli sitä mieltä et ei mulla oo sitä. No jos löytyis joku syy tälle järjettömälle väsymykselle, ellei ne lääkkeet sit vaan aiheuta tätä.

Nää hoitajat on vähän huolissaan mun syömisestä, koska täällä mä syön vaan aamupalan ja skippaan lounaan ja usein kahvin. Kotona mä syön joskus kuitenki päivällisen ja iltapalan, joten ei tää mun mielestä viel mitään vakavaa oo.

Päiväosasto

8.20: Aamupala
9.00: Aamukokous, jossa kerrotaan päivän tapahtumat
12.00: Lounas
15.00 Kahvi ja sen jälkeen kotiin

Ja mitä tapahtuu näiden aikojen välissä ?

Siellä päiväosastolla on erilaisia ryhmiä, joiden tarkoitus on kuntouttaa ja kehittää sosiaalisia taitoja. On musiikinkuunteluryhmää, sosiaalisten taitojen ryhmää, keskusteluryhmää, hyvinvointiryhmää, rentoutusryhmää jne...
Välillä tehdään käyntejä paikkoihin, jonne on saatu ilmaislippuja (esim. taidemuseot) ja aika usein käydään erilaisissa mielenterveyskuntoutujille tarkoitetuissa paikoissa.
Kerran viikossa on keskusteluaika omahoitajan kanssa, niitä meillä potilailla on kaksi. Toinen tulee mukaan hoitokokouksiin ja toinen pitää keskustelut. Ja hoitokokous järjestetään myös joka viikko.
Sit ku on omaa aikaa niin mä nukun siellä sohvalla ja ramppaan tupakalla.

Hoitajat on mukavia, tulee meidän kanssa istumaan parvekkeelle ja juttelemaan, toivottaa hyvät huomenet/viikonloput. Joo ihan perus juttuja noi varmaan on, mut en oo tottunu sellaseen ku oon nähny niin paljon niitä työhönsä kyllästyneitä hoitajia, jotka lukittautuu kansliaan koko päiväksi.

Pidempää postausta en teidän onneks saanu aikaseks, koska tässä on nyt kerrottuna aikalailla kaikki mitä tulee mieleen (:

I just wanted you to know that baby you're the best.

Mä alotin tiistaina päiväosastolla. Voisin tehdä seuraavan postauksen siitä. Mut joo... Abilifya nostettiin, ettei lähtis taas lapasesta tän epävakaan kanssa. Viime öinä unet on jääny max. neljään tuntiin.

Mä olin eilen kaverin läksiäisissä mun entisessä lastenkodissa ja muistin taas millasta syömisen tuottama ahdistus mulla on. Kylhän mä vihaan jatkuvast mun kroppaa, mut nyt ku pöydässä istu lähemmäs 15 henkee, mul tuodaan lautanen ja sanotaan, että "tuu ottaa kakkua ja pullaa" nii iski paniikki. Tuntu et henki ei kulje ja kädet vaan vispas. Asiaa ei yhtään helpottanu muiden läpän heitto "kattokaa Julialla on darra, sil tärisee kädet". Kisko sitä vitun kakkua sit naamaan huonolla omatunnolla ja itkua pidätellen.

Huomenna selviää yks asia, mitä oon pitkään pohtinu. Jos oon oikeessa, niin mä tiedän et täst kesäst tulee paras ikinä ja mä pystyn unohtamaan hetkeks edes kaiken paskan. Mut tuntuu ihan mahdottomalta et mun elämä vois muuttua niin et voisin olla onnellinen. En mä edes oo välttämättä ansainnu onnea.

...

Ulkopuolinen olo, vaik on ihmisii ympärillä.
Mä oon turha.
Mä en oo mitään.

Ei musta mitään tuu...

Mä jätin E: n viime viikolla. Paska fiilis vaan jatkuu ja jatkuu. Äsken polilla mä mietin, et jos sitä tänään pistäis stopin tälle kaikelle, mut se päivä ei tuu tänään vielä ku tarvii mennä kaverin tupareihin. Käytän sanaa "tarvii" siks, et ahdistaa se ihmispaljous ku sinne on tulossa ainaki 20 mulle tuntematonta ihmistä. Ehkä selviän, ehkä en.

Puhuttiin polihoitajan kanssa päiväosastosta ja ens käynnillä hoitaja sieltä tulee mukaan kertomaan siitä lisää. Nyt on vaan sellanen fiilis et en tuu selviämään jotain kuukautta eteenpäin.

Toinen gerbiileistäki päätti sit kuolla, mul on kauheet itsesyytökset siitä ja nyt toinen on myynnissä, koska mul ei oo varaa maksaa niit mahdollisia eläinlääkärikuluja ja toisaalta siks et mä voin rauhassa päättää tän paskan.
Ne nyt täs lähinnä on ollu se syy miks oon viel yrittäny.

Että mitähän vittua ? Mulla alkaa huumori loppua.

Joku sais ampuu mut. Miten joku voi olla näin tyhmä ja kuvitella et joku välittäis musta ? E vois suksii suoraan helvettiin. Sil on joku uus ilmeisesti ku ei se sitä kiistänykkään. Helvetin hieno juttu ! Esittää mulle et kaikki on hyvin ja et se välittää musta ja sit samaan aikaan pyörittää viel jotain toista. Ei saatana !

Muutoksia

Mä sain työpaikan viime viikon tiistaina. Oon töissä eräässä puhelinmyyntifirmassa. Maanantaina oli koulutus ja eilen kertaus ja tein ekan myynnin. Tänään on vapaapäivä ja huomenna taas töihin.

Sit mulla oli tänään koululla palaveri, jossa oli mukana opo, ohjaaja, kuraattori ja jälkihuoltaja. Mua painostettiin kirjottaa eropaperit ja pienen mietintähetken jälkeen suostuin. Kyl mä olin miettiny sitä jo aiemmin, niin kuin aiemmassa postauksessa kerroinkin, mut mä en uskaltanu sanoo sitä ajatusta ääneen.

No mä kävin sanoo haikein fiiliksin heipat liikunnanopelle, mut sepä sanoki sit et lähetään kahville joku päivä ja mä kerron sit kunnolla hänelle mistä on kysymys. No mikäs siinä (:

Ja miks mä lopetin sen koulun ?

1. Mua painostettiin, mut lopullinen päätös oli mun.
2. Must tuntu et mun luokkalaiset vihaa mua.
3. Koulu ja työ samaan aikaan ois ollu liian rankka yhdistelmä mulle.
4. Poissaoloja oli niin paljon, et en ois saanu todistusta ja oisin joutunu maksaa Kelalle takas kuntoutusrahat.

Että tällaista mulle kuuluu :D

Kelle täällä pitää maksaa, ettei kaikki ois niin paskaa ?

No se mun viikko... Ei täs mitään ihmeellistä oo tapahtunu ja puoliakaan en muista.
Nukkunu pommiin melkein joka aamu, ku väsymys on ollu jotain ihan järkyttävää. Keskiviikkona oli varhaisen puuttumisen keskustelu mun lukuisista poissaoloista. Ei ne heittäny mua pihalle, mut mul on nyt sellanen fiilis, et mä jätän ton kesken. En mä haluais jättää sitä kesken, mut yks mun luokkalainen näyttää vihaavan mua niin paljon, et mä en haluu näyttää naamaani siellä.

Lomalla en oo tehny oikeen mitään. Torstaina kaverit oli mun luona ja pidettiin leffailta. Sit ku ne lähti niin mä meinasin seota. Perjantai meni kotona nukkuessa ja lauantaina mä olin kaverilla juomassa vähän. E tuli eilen yöks ja sai mut huolesta sekasin. Ei se halua apua sen syömisongelmiin. Pitäiskö mun sit vaan kattoo vierestä ku se näännyttää joku päivä itsensä hengiltä ?

Mä nään taas painajaisia, luottamus ihmisiä kohtaan on koetuksella ja nyt kamppailen itteeni vastaan et viillänkö vai lähenkö päivystykseen.

Läheltä piti !

Mä meinasin äsken sortua terään.
"Mitäpä siit et oon 382 päivää ollu viiltämättä..."
Mut mä pystyin onneks hoitaa asiat fiksummalla tavalla ja selvitin asian E:n kanssa. Pientä draamaa siis vaan, ei sen kummempaa.

Pää lyö nyt tyhjää, et enempää tekstiä mä en tän väsymyksen keskeltä saa aikaseks. Katsotaan jos viikonloppuna kertois sit paremmin viikon tapahtumia ja kuulumisia.

Mun viikko kuvina

Eilen tuli juotua muutamat kaverin kanssa

Viivi ja Vilma <3

Sairaslomapäivät kuluu nopeammin Sykettä katsoessa

Ikeassa shoppailtu ja päästy eroon melkeen kokonaan huonekalujen kokoamishelvetistä :D

Uudet Converset <3

Mä olin joskus ihan hurahtanut kynsien laittamiseen ja päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja jatkaa tätä harrastusta. Tein sit itelleni ranskalaisen manikyyrin. Ja joo mä tiedän, ettei näistä tullu täydelliset, mut älkää välittäkö noista virheistä ku mäki koitan olla välittämättä.

Tän näkönen muija täällä blogin takana sit on... Ja mua ihan oikeasti hymyilytti (:

Jos paniikki iskee, niin anna iskee. Sä huomaat, se ei tuu aina takaisin.

Tilannepäivitystä: Mä oon nyt sairaslomalla tän ja ens viikon. Uneen sain perjantaina viikon kestävän Dormix-kuurin. Eipä siitä lääkkeestä oo paljoo ollu mulle apua, mut katotaan jos nyt tupla-annos auttais. Ainaki saan nukkua pidempään ku on saikkua niin oloki on helpompi.

Must tuntuu et nyt kaikki on just niin ku pitäis. Mä osaan hymyillä aidosti ja nauttia ihmisten seurasta. Tosin sit taas kaupassa kädet alkaa tärisee niin paljon, et ne on pakko pitää taskussa. Se johtuu ahdistuksesta. Alkaa ahdistaa ihmispaljous ja pelottaa, et tuleeks se paniikkikohtaus sieltä. Mut joka tapauksessa mä voin sanoo nyt hetken aikaa taas et ei tää elämä aina niin paskaa oo.

Katotaan jos saisin loppuviikosta tehtyä kuvapostausta (:

Mania vai masennus ?

Mä en tiedä kumpi mulla nyt on menossa, mut sen mä tiedän et nyt mennään alamäkee ja lujaa. Miten kaikki voi kääntyy äkkii näin päin just ku mä luulin et mä pärjään ?
Nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Alkoholi maistuu turhan usein. Mä alan epäilee taas muiden ihmisten suhtautumista muhun ja tuntuu koko ajan et seuraava tuntematon vastaantulija haluaa mul jotain pahaa. Koulussa ei jaksa käydä, niinpä oma lomailu on alkanut. Ahdistaa maanantai, koska sillon tulis vuos siitä ku mä viimeks viilsin. No mitäpä mä tein tänään sen hyväks et sorrun aivan varmasti viel viiltämään ennen tota vuosipäivää ? Heitin seteleitä pelikoneeseen, koska "ei vittu kiinnosta, nyt tulee rahaa ja mä sorrun tähän kuitenki ennen ku tulis vuosi pelaamatta". Ja se vuosi ois tullu kahden kuukauden päästä. MÄ VIHAAN ITTEENI !

Pakko kertoo huomenna polilla asiat niin ku ne on...

Kotiutuminen

Se sujuiki sit paremmin mitä mä osasin odottaa. Välillä on ahdistus ollu ihan järkyttävää, välillä siedettävää ja niitäki hetkiä on ollu ku olo on ollu ihan normaali. Pari ekaa iltaa oli helvettiä, mut niistäki selvittiin. Eikä oo tarvinnu soittaa viel osastolle ! Tai siis en ois ees pystyny...
Mun jälkihuollon ohjaaja toi mut tiistaina osastolta kotiin ja otti samalla kaikki ylimääräiset lääkkeet mukaansa. Vähän tuntu kyl pahalta heittää ne menemään ku niit oli arviolta n. 500 tablettia. En viittiny siin sit alkaa laskee sen nähden vaik mieli teki. Mut kyl mä tiedän et se oli parempi heittää ne pois ku jättää tänne houkuttimeks.

Mä oon nyt vaan ollu suurimman osan ajasta kotona. Siivonnu, laittanu kämppää kuntoon, hoitanu asioita, leiponu, kokannu ja nähny kavereita. Yks kaveri ihmetteli et miten mä jaksan koko ajan tehä kaikkee. Aina ku se on tääl nii mä leivon ja kokkaan. No kai tää lääke sit auttaa ku saan aikaseks tehdä jotain. Onhan mul sellane olo koko ajan melkee et ei jaksais mitään, mut pakko tehä tai sit en saa mitään aikaseks.
Väsymys on järkyttävää, ei jaksa aamuisin kahdeksalta edes nousta istumaan ja ottaa lääkettä, vaikka vesi ja lääke on sängyn vieressä. Illalla sit taas puol tuntii Ketipinorin oton jälkeen meinaan nukahtaa pystyyn.

Niin ja must on tän Abilifyn myötä tullu entistä herkempi. Mä oon viime viikolla ja tällä viikolla muistaakseni joka päivä tiputtanu vähintään pari kyyneltä jonku asian takia. Joko ilosta, surusta tai sit naurettavaa kai mut en minkään syyn takia. Et jos mä nään vaik kissan nii saatan alkaa itkee :D

Asiat järjestyy, vaikka ei itse uskoiskaan siihen, kunhan löytyy maailman parhaimmat tsemppaajat.

Huominen uloskirjaus ahdistaa, vaikka mä tiedän olevani valmis lähtee. Pelottaa vaan et jos mä sekoan. Yks hoitaja sano ku juteltiin et "Sä oot aikuistunu kyl tosi paljon ja sen huomaa siitä, et sä hait apua just oikeella hetkellä. Kyllä sä pärjäät !". Ja niin mä pärjäänki ! Kiitos hänen, mä aloin uskomaan taas itseeni ku tuli hetken kestävä epätoivo ja ahdistus.
Mä sain lääkäriltä myös todistuksen, et saan lähtee ulos luokasta kesken tunnin jos alkaa ahdistaa. Nyt ei oo opettajilla sit enää varaa alkaa kitisee mistään. Ja mikä parasta: E huoli mut takas <3 otetaan nyt ihan rauhassa ja katotaan et miten meil toimii tää juttu.
Oli siis siinä rajalla et onks viel vakavaa juttuu vai seurustellaanko ja mä jouduin laittaa poikki ku alko tää epävakaa persoonallisuushäiriö oireilee. Ensinnäki mä pelkäsin et satuttaisin sitä omalla itsetuhoisuudellani. Ja toiseks... mua pelotti et jos se löytää paremman ja loukkaa mua niin mä haluaisin kostaa sen sille sabotoimalla sen elämää. Mut ne ajatukset on nyt ohi onneks.

New start

Tässä ekassa postauksessa mä voisin vähän esitellä itseäni/kertoa taustoista ja lopuksi tän hetkiset kuulumiset. Eli mä oon kesällä 20v täyttävä nuori nainen ja opiskelen ammattivalmentavalla. Mä asun Varsinais-Suomen alueella, yksin. Tai no kahden gerbiilin kanssa ja kissa on tulossa.

2012 vuoden lopussa oli muutto isäpuolen ja mutsin luota (perhehelvetistä) pienryhmäkotiin. Oikeustaistelun jälkeen mä sain jäädä sit sinne pr-kotiin asumaan 1,5 vuodeksi ja kesällä 2014 oli muutto omaan tukiasuntoon. Ja kuukaus taaksepäin oli muutto normaaliin vuokrakämppään, koska sosiaalitoimi päätti säästää taas jälleen... Mut onneks jälkihuolto jatkuu ja ohjaajana toimii pr-kodin omaohjaaja, joka on mulle ku äiti.

Mielenterveyteen liittyvistä asioista vois kertoo, että mä kävin vuoden Dialektisessa käyttäytymisterapiassa. Ei siitä kauheesti hyötyä ollu ja välillä se oli tosi ahdistavaa, mut suosittelen kuitenki kaikkia kokeilemaan sitä jos sellasen mahdollisuuden saa. On niitäki tapauksia, kun on päässy esim. itsetuhoisuudesta kokonaan eroon sen hoitomuodon avulla.

Osastolla mä oon ollu neljä kertaa nuorisopuolen suljetulla akuuttiosastolla, joista kerran vierihoidossa, kolme kertaa aikuispuolen avo-osastolla ja kerran päiväosastolla.

Tällä hetkellä on menossa viimeiset päivät avo-osastolla. Tiistaina ois siis uloskirjaus ja nyt vietän yölomaa kotona.

Tän osastojakson syy on univaikeudet, epävakaan persoonallisuushäiriön oireet ja masennusvaihe.

Diagnooseina on siis kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila.

Nyt on menny paremmin ku on alotettu uus lääke (Abilify). Tuntuu et ehkä täst viel selvitään, vaikka muutoksia on tapahtunu ihan älyttömästi mun elämässä ja lisää on tulossa. Mut nyt täytyy varmaan alkaa nukkuu et saan itteni huomenna ajoissa ylös. Neljäks sit takas osastolle.

Anteeks tönkkö aloitus ! :D