Oli tilillä nolla tai tonni, meis on kaikissa kahlittu onni.

Ehkä tästä mennään vielä parempaan päin. Illat on vaan niin helvetin yksinäisiä ja vaikeita. Viime yönäki mä itkin hiljaa makkarissa omaa vartaloani samaan aikaan kun kaveri nukkuu olkkarin sohvalla. Tekis mieli vaan nukkua päivät pitkät, mutta kun sekään ei oo kauheen viisas vaihtoehto. Tuntuu pahalta, kun jälkihuoltaja jää nyt neljäksi viikoksi lomalle ja vielä ois tasan kuukausi seuraavaan polikäyntiin. Päiväosastoki on suljettu heinäkuun niin en tiedä oikeen mihin soittaa, jos mä haluan puhua pahasta olosta. Kriisipuhelimeen en pysty vaan soittaa. Ja joo onhan sil jälkihuoltajalla sijainen, mutta musta tuntuu et sillä on pikkasen eri käsitys mun olosta ku jälkihuoltajalla, joten antaa hänen nyt sit edelleen uskoa et mulla menee ihan hyvin.

Mä en edes tiedä miks tein tällasen turhan postauksen. Kai mun oli vaan pakko kirjottaa noi asiat, kun en oo uskaltanu niitä ääneen jälkihuoltajalle sanoa. Ja toisaalta mulla ei oo myöskään parempaa tekemistä.

Juhannus meni ihan hyvin. Mä olin eilen vanhassa lastiksessa koko päivän. Syötiin hyvää ruokaa (jälkkäriä en uskaltanu ottaa) ja käytiin veneilemässä merellä. Mä oisin voinu itkee onnestaki melkeen, kun sain viettää aikaa mun toisen perheen kanssa <3. Kaikki meni muuten hyvin mut syödessä iski ahdistus. Mua kannustettiin hakemaan lisää ruokaa ja hakemaan jälkkäriä ja koska tekosyy "mä oon ihan täynnä" ei menny läpi, niin oli pakko valita haetko kakkua vai lisää ruokaa, ettei jälkihuoltaja epäile mitään. Päädyin sit pieneen lisäannokseen pääruokaa.
Mä aion laihtua vielä 22kg !

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Mä en uskalla ehdottaa enää kellekkään näkemistä, koska mä saan lähes jokaiselta vastaukseks "ei jaksa", "ei ehdi" jne. Joihinki mä luotan, kun ne sanoo olevansa töissä tai jalka paskana. Mut sit on näitä ku olettaa mun ehtivän ja jaksavan auttaa heitä kun tupakat on loppu. Ja kun mä kysyn kahville niin ei kerkee, ei jaksa.. Lahjomisesta on tullu mulle tapa. Kun kukaan ei jaksa lähtee mihinkään, niin kun mä päätän ostaa niille jotain, niin johan tulee liikettä kinttuihin.
Mä en vaan yksinkertasesti jaksa enkä uskalla enää kysyä keneltäkään, että "nähdäänkö?" kun kuitenki saan kielteisen vastauksen. Mä tiedän et oon kohta ihan yksin, mut hei ei se mitään. Sitä mä salaa toivonki.

Katse eteen ja suupielet ylös päin...

jos vaan vois...

Yks yö mä heräsin niin hirveeseen ja ahdistavaan painajaiseen, että meinasin tarttua fimoleikkuriin. Mä olin viiltäny pikkusiskon ranteen auki siinä unessa.
Edellisyönä unessa mä pahoinpitelin toisen siskon.
Mä en halua olla paha, joten miks mun tarvii nähdä tällasia unia ? Ja ne tuntuu vielä niin todellisilta, että mulla menee pitkä aika tajuta sen unen epätodellisuus.

Eilisen hoitokokouksen jälkeen kandi kirjoitti musta tälleen:

"Orientoitunut aikaan, paikkaan ja itseensä. Puhe on vähäistä, mutta sisältö jäsenneltyä ja asiallista. Potilas ei ota juurikaan kontaktia. Sulkeutuneen oloisen kuvan antaa itsestään."

Et olin mä vissiin oikeest aika paniikissa siellä hoitokokouksessa. Koko kroppa tärisi ja mä lähin itkien kesken kaiken pois. Viisi ihmistä mun lisäksi siellä oli liikaa mulle. Päähän tuli taas ne ajatukset, kun istuin käytävän sohvalla, että "siellä ne puhuu paskaa susta, mee kuuntelee oven eteen". Kyl mä sain sit itteni taas takas järkevämpiin ajatuksiin.

Tänään oli viimeinen hoitopäivä. Mulla oli lopuks lyhyt omahoitajakeskustelu ja mä kirjoitin tän tyylisen kirjeen omahoitajalle:

"*******lle

Kiitos, että oot jaksanu auttaa mua.
Vaikka sä teetki työtäs, niin silti mä arvostan sitä paljon.
Mä en helposti luota ihmisiin, mut suhun mä oon näiden kolmen
viikon aikana oppinu luottamaan.
Sä oot yks niistä harvoista hoitajista, jotka ei tuu naama happamana töihin.

Kiitos ! Ihanaa kesää !"

Sit pääs taas itku keskustelun päätteeks. Mä en saa itkeä !
Pelottaa, et miten mä pärjään, kun tuntuu että mä en pärjää mitenkään.
BDI-testistä tuli osaston alussa 33p ja nyt tänään 30p. Et eipä tilanne paljoo oo muuttunu. Jos puhutaan totta, niin mä oon ihan loppu.

Omahoitaja ehdotti kuntoutusosastoa pariks kuukaudeks mulle. Toisaalta vois sinne mennä ku en nyt päässy mihinkään kouluunkaan. Mut pelottaa ajatuski siitä, että täytyy nyt sit kattoo...

Mikä saa mut iloiseksi ? :)

Se tunne, kun jaksat vihdoin tehdä ruokaa.

Ystävien seura.

Shoppailu.

Mun gerbiili.

Äidin kissa...

ja koira.

Kauniit maisemat.

Lenkkeily.

Nää asiat ja moni muu saa mut hymyilemään.

Väsymystä ilmassa

Hoitajat tuli sanomaan mulle, et en sais nukkuu et tarttis pysyä hereillä. Sit omahoitaja kyseli et miks mä nukun tääl nii paljon ja arvas et kyse on ahdistuksesta väsymyksen lisäks. Ahdistaa ku pitäis mennä vanhaan lastikseen syömään muiden nuorien sekaan. Mitäköhä neki ajattelee ku jälkihuollettava ramppaa joka viikko siellä syömässä ?
Sit ku tää nukkuminen öisin on hankalaa... Mä oon niin väsyny !
No lääkäri tuli sit viel sanoo et haluaa jutella. Mä säikähdin jo et se heittää mut ulos täältä osastolta ton nukkumisen takia, mut se sanoki et epäilee mulla kilpirauhasen vajaatoimintaa. Se epäili sitä jo 2014 syksyllä, mut sit ku mun tk-lääkäri katto sydänfilmiä, nii se oli sitä mieltä et ei mulla oo sitä. No jos löytyis joku syy tälle järjettömälle väsymykselle, ellei ne lääkkeet sit vaan aiheuta tätä.

Nää hoitajat on vähän huolissaan mun syömisestä, koska täällä mä syön vaan aamupalan ja skippaan lounaan ja usein kahvin. Kotona mä syön joskus kuitenki päivällisen ja iltapalan, joten ei tää mun mielestä viel mitään vakavaa oo.

Päiväosasto

8.20: Aamupala
9.00: Aamukokous, jossa kerrotaan päivän tapahtumat
12.00: Lounas
15.00 Kahvi ja sen jälkeen kotiin

Ja mitä tapahtuu näiden aikojen välissä ?

Siellä päiväosastolla on erilaisia ryhmiä, joiden tarkoitus on kuntouttaa ja kehittää sosiaalisia taitoja. On musiikinkuunteluryhmää, sosiaalisten taitojen ryhmää, keskusteluryhmää, hyvinvointiryhmää, rentoutusryhmää jne...
Välillä tehdään käyntejä paikkoihin, jonne on saatu ilmaislippuja (esim. taidemuseot) ja aika usein käydään erilaisissa mielenterveyskuntoutujille tarkoitetuissa paikoissa.
Kerran viikossa on keskusteluaika omahoitajan kanssa, niitä meillä potilailla on kaksi. Toinen tulee mukaan hoitokokouksiin ja toinen pitää keskustelut. Ja hoitokokous järjestetään myös joka viikko.
Sit ku on omaa aikaa niin mä nukun siellä sohvalla ja ramppaan tupakalla.

Hoitajat on mukavia, tulee meidän kanssa istumaan parvekkeelle ja juttelemaan, toivottaa hyvät huomenet/viikonloput. Joo ihan perus juttuja noi varmaan on, mut en oo tottunu sellaseen ku oon nähny niin paljon niitä työhönsä kyllästyneitä hoitajia, jotka lukittautuu kansliaan koko päiväksi.

Pidempää postausta en teidän onneks saanu aikaseks, koska tässä on nyt kerrottuna aikalailla kaikki mitä tulee mieleen (:

I just wanted you to know that baby you're the best.

Mä alotin tiistaina päiväosastolla. Voisin tehdä seuraavan postauksen siitä. Mut joo... Abilifya nostettiin, ettei lähtis taas lapasesta tän epävakaan kanssa. Viime öinä unet on jääny max. neljään tuntiin.

Mä olin eilen kaverin läksiäisissä mun entisessä lastenkodissa ja muistin taas millasta syömisen tuottama ahdistus mulla on. Kylhän mä vihaan jatkuvast mun kroppaa, mut nyt ku pöydässä istu lähemmäs 15 henkee, mul tuodaan lautanen ja sanotaan, että "tuu ottaa kakkua ja pullaa" nii iski paniikki. Tuntu et henki ei kulje ja kädet vaan vispas. Asiaa ei yhtään helpottanu muiden läpän heitto "kattokaa Julialla on darra, sil tärisee kädet". Kisko sitä vitun kakkua sit naamaan huonolla omatunnolla ja itkua pidätellen.

Huomenna selviää yks asia, mitä oon pitkään pohtinu. Jos oon oikeessa, niin mä tiedän et täst kesäst tulee paras ikinä ja mä pystyn unohtamaan hetkeks edes kaiken paskan. Mut tuntuu ihan mahdottomalta et mun elämä vois muuttua niin et voisin olla onnellinen. En mä edes oo välttämättä ansainnu onnea.