Be my friend - Mun tarina kiusattuna ja kiusaajana

2003... pieni tyttö aloitti ala-asteen ensimmäisen luokan. Tytöltä löytyi vahva usko, että hän löytää paljon kavereita, koska sana koulukiusaaminen ei vielä ollut tuttu. Tyttöä ei ylipäänsä oltu edes koskaan kiusattu, joten ei ollut pelkoa yksin jäämisestä. Hän oli mukava kaikille, ystävystyi muutaman luokkalaisensa kanssa ja sai kutsuja synttärijuhliin.
Vieläkään tyttö ei pysty käsittämään, että mitä tapahtui. Miksi hän joutui uhriksi?
Häntä alettiin kiusaamaan.
Haukkumista, syrjintää ja tavaroiden rikkomista.

2004... ala-asteen toinen vuosi. Sama meno jatkui. Nyt luokalle tuli kaksi uutta oppilasta. Toisen kanssa hän näki välillä koulun jälkeen. Jokin alkoi kuitenkin muuttua. Tytön sisällä velloi paha olo, jota hän ei näyttänyt suoraan. Hän alkoi haukkumaan luokallaan olevaa tyttöä (S). Sitä samaa, joka oli ollut kaveri pienelle, rikkinäiselle tytölle. Missä arvostus?
Vapaa-aika kului varastellessa ja tehdessä juttuja, joita ei sen enempää ajatellut oikeiksi tai vääriksi.
S kertoi kotona vanhemmilleen, että on joutunut kiusatuksi. Opettaja puuttui asiaan. Kiusaaminen alkoi vähitellen loppua.

2005... tyttö oli edelleen rikki ja päätti vaihtaa koulua. Ongelmat eivät jatkuneet enää niin vakavina. Välillä oli joitakin ristiriitoja muiden oppilaiden kanssa, mutta ei mitään vakavaa. Tyttö ei kiusannut ketään, eikä itse joutunut kiusatuksi. Ainakaan niin, että muut tietäisivät kohdistavansa sen juuri häneen.

2006... muutto ja taas koulun vaihto. Ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa jännitti.
"Tutustunko keneenkään vai jäänkö yksin?"
Kyllähän tyttö kavereita sai. Mutta taas haukkuminen alkoi. Tällä kertaa sitä ei kohdistettu suoraan tyttöön, vaan hänen äitiin ja isäpuoleensa, jotka olivat töissä samassa koulussa. Tai no äidiltä oli juuri loppunut työsopimus kyseisessä paikassa. 2006-2007 lukuvuosi siis meni ihan siedettävästi.

2007... kiusaaminen taas alkoi. Tavaroita piiloteltiin, tyttö jätettiin ulkopuolelle ja tytöstä käytettiin ilkeitä nimityksiä. Kavereita oli pari, mutta jotain tuntui puuttuvan.
Hän halusi päästä suosittujen porukkaan. Samaan aikaan hän alkoi masentua ja myös mietti välillä itsemurhaa.

2008... kiusaaminen saattaisi ehkä loppua sillä, että aloittaa itse kiusaamaan muita. Tuumasta toimeksi, samaan aikaan toivoen, että pääsee suosittujen joukkoon.
Hän haukkui ja töni uhriansa sekä heitteli hänen tavaroitansa. Ja hän sai "pääsylipun" suosittujen porukkaan. Mutta jotain puuttui edelleen...
Terve itsetunto ja hyvä psyykkinen vointi. Viiltely alkoi.

2009... yläaste alkoi. Oli vaatekriisejä. Piti näyttää hyvältä. Piti myös pukeutua niin kuin itse haluaa pukeutua. Niinpä hän sai kuulla olevansa "ruma ja läski", sekä pukeutuvansa lapsellisesti. Tyttö oli aluksi hiljaa ja antoi kiusaamisen jatkua. Hän ei uskaltanut sanoa vastaan ja sai kuulla päivittäin muiden negatiivisen mielipiteen hänen vaatteistaan.
Yhtenä päivänä se kaikki loppui. "Suositut seiskat" tulivat aukomaan päätä ja tyttö huusi yhdelle pojalle kaikkien kuullen:
"Mitä vittua? Kato ittees. Sul on oranssit hiukset. Joo ei siinä mitään, mut säki erotut joukosta. Pidä jatkossa turpas kiinni".

2010... vuosi meni aika rauhallisesti. Tyttöä ei sen kummemmin kiusattu. Välillä sai ilkeitä katseita, mutta siihen hän oli jo tottunut.

2011... "läski", "sä oot raskaana, älä kuseta", "horo" nämä sanat olivatkin sitten yläasteen viimeisenä vuonna arkipäivää tytölle. Hän oli masentunut ja yrittänyt itsemurhaa. Luotti väärään ihmiseen, joka levitti koko koululle, että hän on yrittänyt tappaa itsensä ja makaa nyt nuorisopsykiatian osastolla. Osastolla uusi lääke toi 20kg painoa lisää muutamassa kuukaudessa. Tästä alkoi levitä huhu, että tyttö on raskaana, koska vatsa kasvoi.
Tytön koulunkäynti vaikeutui. Hän oli koko yhdeksännen luokan erityisopetuksessa ja kesäloman alettua hän ajautui huonoon porukkaan,

2012... ammattistartin alettua kaikki tuntui menevän hyvin. Kavereita riitti ja tyttö sai uuden alun uudessa koulussa. Asiat olivat loistavasti, kunnes luokalle tuli uusi tyttö. Ongelmanuori hänkin. Heistä tuli ensiksi kavereita. Tai niin tyttö ainakin luuli. Kunnes eräänä päivänä hän lähti osastolta kouluun. Ensimmäiset sanat tulivat jätkien suusta: "Mitä hullujen huoneelle kuuluu?". Uusi tyttö oli mennyt levittämään koko koululle asioita, jotka piti jäädä näiden tyttöjen välisiksi. Yhtäkkiä hämmentynyt tyttö joutui perättömien syytösten kohteeksi. Hän oli muka uhannut tappaa luokkalaisensa. Facebookissa satoi joka päivä ilkeitä viestejä.
"Hullu, tapa ittes nii muilla ois parempi olla"
Lopulta koulun henkilökunta alkoi uskoa, että syytökset ovat perättömiä. Tyttö ei vain kyennyt enää koulunkäyntiin.




Tämän tarinan tyttö olen minä. En oo koskaan kunnolla käsitelly tätä aihetta ja nyt kun oon hermolomalla mutsin luona niin tulee mietittyä kaikenlaista. Ja nyt löytyy myös aikaa postauksille. Mä toivon, että mua ei aleta syyttämään enää siitä mitä olen tehnyt. Mä kadun varmaan enenmmän kuin mitään muuta, että oon sortunu kiusaamaan viatonta ihmistä. Joku päivä olen vielä valmis laittamaan anteeksipyyntöviestin niille, joita kiusasin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että oon ansainnu ton kaiken paskan...

Mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa

Eilen sit taas oli se päivä, kun itkien poistuin osastolta. Hoitaja puhui lääkärin puolelleen ja lääkäri myös oli lopulta sitä mieltä, että mun on aika lähteä kotiin. Mä kuulemma pärjään.
Tää "pärjäävä" nuori nainen sit romahti kaikkien edessä. Itkusta ei meinannu tulla loppua. Ei löytyny enää sanoja ja voimaa taistella oman hoidon saamisen puolesta. Oisin mä saanu siellä viettää vielä pari tuntia pidempään, siksi että päivälliseen oli vielä pari tuntia. Mut en mä pystyny. Pikakävelin huoneeseen, hakkasin kättä seinään raivon vallassa ja aloin pakkaamaan tavaroita ennätysvauhtia. Kymmenen minuutin päästä jo poistuin osastolta, kunhan olin hyvästellyt mulle tärkeän hoitajan: KK:n.

KK on auttanu mua ihan älyttömästi. Tsempannu, kuunnellu, rohkaissu jne.. Oon siitä hänelle todella kiitollinen, vaikka se kuuluukin hänen työhönsä. Se miten KK tekee työtänsä, on jotenkin ihailtavaa. Empatiakykyä ja harkintakykyä löytyy. Mä haluaisin itse olla yhtä hyvä hoitaja.

Mut joo... Osastolla pääsin eroon ajatuksesta, että mun on kuoltava. Välillä se ajatus tulee hetkeksi takaisin, mutta ei kestä sentään koko aikaa. Mä oisin vaan halunnu saada sen varmuuden, että pärjään kotona yksin. Osastolle meno on niin vaikeeta mulle, että sinne en mielelläni palaa takaisin ainakaan vähään aikaan.
Heti kotiin päästyäni soitin jälkihuoltajalle ja päätin, että lähden mutsin luokse joksikin aikaa.

Päätin olla kevyempi kantaa hautaan, mutta hoitaja päätti toisin.

Maanantaina oli poliaika. Mä menin sinne sekavassa mielentilassa ja vastasin hoitajan kysymyksiin. Muistaakseni ehdin kertoa, että on vaikea luottaa ihmisiin ja vihan sekä koston tunteet ovat niin voimakkaita, että en pysty hallitsemaan niitä. Tässä en viitsi tarkemmin kertoa mistä on kysymys, mutta mun turvallisuuden tunne katosi. Mun selän takana juoniteltiin ja mua alettiin vainota.

Itseviha vaan kasvoi ja päätin, että tulevansa viikonloppuna palkkaan kaverini olemaan mun vierellä kun tapan itseni. Polihoitaja arvasi, että olen päättänyt kuolla, vaikka en kertonut suunnitelmastani oikeastaan mitään.

"Se ois osaston paikka nyt. Menetkö illalla päivystykseen, varaatko akuuttiajan huomenna aamulla vai varaanko sen sulle nyt?"

Ja niin mä sit eilen menin akuuttipolille. Mua ei ekaks uskottu, kun kerron vainoamisesta. Sit lääkäri tuli kyselemään multa omituisia kysymyksiä. Vastasin rehellisesti ja lääkäri sano uskovansa nyt mua. Mun entinen kaveri (tää vainoaja) oli soittanu sinne polille ja väittäny tietävänsä, että mulla on just sillä hetkellä taskussa teräase. Ei kyllä ollu sellasta.

Lääkäri saatto mut osastolle ja ainoastaan yhdellä hoitajalla kävi mielessä, että mun kanssa ois hyvä jutella. Sen verran järkyttyny olin kaikesta... onneks se juttelu autto edes vähän. Vartin päästä alkaa hoitokokous ja sit mulle varmaan kerrotaan onko toisella tutulla osastolla enemmän tilaa vai minne joudun ku tää osasto on täynnä. Mut otettiin käytäväpaikalle.