Eilen sit taas oli se päivä, kun itkien poistuin osastolta. Hoitaja puhui lääkärin puolelleen ja lääkäri myös oli lopulta sitä mieltä, että mun on aika lähteä kotiin. Mä kuulemma pärjään.
Tää "pärjäävä" nuori nainen sit romahti kaikkien edessä. Itkusta ei meinannu tulla loppua. Ei löytyny enää sanoja ja voimaa taistella oman hoidon saamisen puolesta. Oisin mä saanu siellä viettää vielä pari tuntia pidempään, siksi että päivälliseen oli vielä pari tuntia. Mut en mä pystyny. Pikakävelin huoneeseen, hakkasin kättä seinään raivon vallassa ja aloin pakkaamaan tavaroita ennätysvauhtia. Kymmenen minuutin päästä jo poistuin osastolta, kunhan olin hyvästellyt mulle tärkeän hoitajan: KK:n.
KK on auttanu mua ihan älyttömästi. Tsempannu, kuunnellu, rohkaissu jne.. Oon siitä hänelle todella kiitollinen, vaikka se kuuluukin hänen työhönsä. Se miten KK tekee työtänsä, on jotenkin ihailtavaa. Empatiakykyä ja harkintakykyä löytyy. Mä haluaisin itse olla yhtä hyvä hoitaja.
Mut joo... Osastolla pääsin eroon ajatuksesta, että mun on kuoltava. Välillä se ajatus tulee hetkeksi takaisin, mutta ei kestä sentään koko aikaa. Mä oisin vaan halunnu saada sen varmuuden, että pärjään kotona yksin. Osastolle meno on niin vaikeeta mulle, että sinne en mielelläni palaa takaisin ainakaan vähään aikaan.
Heti kotiin päästyäni soitin jälkihuoltajalle ja päätin, että lähden mutsin luokse joksikin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti